perjantai 25. tammikuuta 2013

Kirja-arvio: Jukka Tarkka, Karhun Kainalossa

On aika päättää puolivuotinen hiljaisuus. Puolen vuoden aikana olen oppinut paljon ja ennen kaikkea lukenut paljon. Sain tänään luetuksi VTT Jukka Tarkan uusimman tekosen Karhun kainalossa. Tarkasta voi olla montaa mieltä (itse arvostan häntä suorapuheisuuden ja varsin terävien havaintojen vuoksi), mutta kirja oli mielestäni myös monella tapaa ansiokas. Ajattelinkin hieman ruotia Tarkan kirjaa ja tuoda esiin ajatuksia, joita sen lukeminen minussa herätti, vaikka kompetenssini Suomen poliittisesta historiasta ei ole hirmuinen. Tarkoitus olisi muutenkin tulevan kevään aikana esitellä joitakin Suomen ulkopolitiikasta lukemiani kirjoja. 

Suomettunut Suomi Karhun kainalossa
Teoksen punainen lanka  on suomettuminen. Tarkka tarkastelee Suomen kylmän sodan ulkopolitiikkaa lähes ainoastaan Neuvostoliittoa vasten, mistä "Karhun kainalossa" -nimikin jo kertoo. Tästä syystä teosta ei voi pitää minään yleisteoksena Suomen kylmän sodan ulkopolitiikasta. Länsisuhteet, orastava Eurooppa-politiikka ja multilateraalitoiminta jäävät kirjassa melko vähälle, ja täten kuva Suomen ulkopolitiikasta on hyvin itäpainotteinen. Tarkka on käyttänyt valtavasti lähdeaineistoa, mikä tekee kirjasta entistä arvokkaamman poliittisesta historiasta ja Suomen ulkopolitiikasta kiinnostuneelle. Ajattelin seuraavaksi lukea Jukka Rislakin teoksen Paha sektori, josta uskon saavani paremman näkökulman länteen suuntautuneeseen Suomen kylmän sodan ulkopolitiikkaan. 

Tarkka on onnistunut luomaan mielestäni oikein hyvän narratiivin. Alkupisteenä on Pariisin rauha, jonka jälkeisenä aikana Suomella oli todella vähän poliittista liikkumatilaa. Porkkala oli pistooli, joka oli suunnattu Suomen ohimoon sekä tietyntyyppinen viides kolonna. Kaiken kruununa oli tietenkin yya-sopimus, joka kirvoitti maailman lehdistössä itsenäisen Suomen negrologeja.  Pikkuhiljaa liikkumatila alkoi Hrutsevin aikana laajentua, ja nokkelana keksintönä oli Suomen oma puolueettomuuden korostaminen. Breznevin ja muun troikan valtaantulon jälkeen alkoivat ankeammat ajat, jotka jatkuivat 80-luvulle. Neuvostoliitto toimi härskisti, taistolaiset olivat, eivät vaarallista mutta ikävää porukkaa, ja Suomi itsekin usein Kekkosen johdolla suhmuroi ja antoi omaehtoisesti sananvaltaa Neuvostoliitolle. Näitä pitkälle menneitä suhmurointeja Tarkka pitää erityisen synkkinä lukuina Suomen historiassa. 

Suomi onnistui kuitenkin 1960-70-luvuilla saamaan aikaan paljon myönteistä tulosta ja pitkälti luottamuksellisten suhteiden sekä myönnytysten avulla kykeni integroitumaan lännen rakenteisiin. 80-luvulla, huolimatta Koiviston varovaisuudesta, tilanne alkoi muuttua. Eftan täysjäsenyys ja liittyminen, sinänsä triviaaliin mutta ennen kaikkea läntiseen organisaatioon, Euroopan neuvostoon kielivät tilanteen muuttumisesta. Tarkan tarina ja Suomen kylmä sota päättyy kirjassa Koiviston "sankarityöhön". Siinä Suomi torjui Neuvostoliiton ulkoministeriön ehdotuksen, jossa se halusi Suomen noudattavan yhä Pariisin rauhansopimuksen aseistusta rajoittavia artikloja, joista se oli juuri sanoutunut "Operaatio Paxissa" irti. 

Tarkan tavoitteena on ilmeisimmin ollut tuoda esiin suomettumisen moni-ilmeisyyttä. Siinä hän onnistuu. Toisaalta suomettuminen oli Suomen turvallisuuden varmistavaa snelmannilaista myöntyväisyys- ja reaalipolitiikkaa, toisaalta presidentin ylilyöntejä ja yksittäisten poliitikkojen mielistelyä, jolla karhun karvaista reittä pitkin haettiin itselleen asemia Suomen politiikan kentällä. Mukana oli toki myös joidenkin suomalaisten vilpitöntä mutta tyhmää ja äärimmäisen naiivia sekä totuudelta silmät sulkevaa ideologiaa. Taistolaiset olivat tästä malliesimerkki.

Loppukaneetit
Tällaisiä kirjoja lukiessa pitää muistaa yksi piilevä vaara - nimittäin maamme roolin ylikorostaminen Neuvostoliiton politiikassa. Vaikka Neuvostoliitto oli Suomelle kaikki kaikessa, tunne ei suinkaan ollut molemminpuolinen. Tämä pitää myös muistaa nyky-Venäjän suhteen. Suomen ja Neuvostoliiton suhteita olisikin teoksessa voitu vielä paremmin sijoittaa maailmanpolitiikan suhdanteiden ja tapahtumien kontekstiin. Tarkka tekee tätä kyllä kirjansa viimeisillä lehdillä, mistä propsit hänelle. Lisää hahmottamista toivoin siksi, että "suurvaltapolitiikan nollasummapelistä" löytyvät ne todelliset syyt, miksi Suomi ei koskaan langennut varsinaisesti Neuvostoliiton satelliitiksi ja miksi Suomi kykeni "erävoittoja" saamaan. Toki osa erävoitoista voidaan laittaa myös Suomen nokkelan politiikan piikkiin. Suomi oli kuitenkin ja on edelleen vain pieni luoteiskolkka Äiti Venäjän helmoissa, ja sen harjoittama Venäjä-myönteinen politiikka oli Moskovalle "hyvä lisä" ei kuolemankysymys.

Tarkka tuo kirjansa lopussa hyviä esimerkkejä maailmanpolitiikan vaikutuksista.  Ns. puolueettomuutemme ja sen korostamisen mahdollisti Porkkalan palauttaminen, joka taas oli tuotosta liennytyksestä ja asetekniikan parantumisesta. Toisena esimerkkinä Tarkka tuo karun Breznevin opin, joka polki maahan neuvostosatelliitteja mutta samalla sementoi Suomen asemaa omanlaisena erityistapauksena.

Summa summarum, Tarkan kirja ja muut lukemani opukset herättivät paljon ajatuksia, joista mahdollisesti täällä kevään mittaan jorisen.  Kiinnostavia aiheita olisivat mm. Suomen "puolueettomuus" (huomaa lainausmerkit) ja kaikkivaltias Kekkonen (konna vai mastermind?). Kaiken hyvän lisäksi Tarkan kirja on helppolukuinen, joten siihen voi tarttua vailla sen suurempaa ennakkotietämystä poliittisesta historiasta. Toki kirjasta saa enemmän irti, mikäli on joku naju, mitä muutama vuosikymmen sitten tapahtui.


1 kommentti:

  1. Hyvä kommentti.
    Kirja on pakko hankkia hyllyyn yhtenä "perushistoriallisena" käsikirjana, joka on muuallakin rankattu korkealle.
    Ylikorostuksen maininta ison karhun kainalossa on kuitenkin aina oleellinen seikka: ei me oltu niin hirveän tärkeitä kuin luultiin. Osa kovaa peliä kuitenkin.

    VastaaPoista